Lentäminen tuntui ihanalta.
Tyttö lensi Helsinkiin ja opiskeli toimittajaksi. Sitten hän luki suomen kieltä, kirjallisuutta, fonetiikkaa, kasvatustiedettä ja muutakin mitä mieleen juolahti. Hän rakasti ääniä ja teki työtä radiossa. Hän innostui ihan liikaa ihan kaikesta ja monet asiat jäivät kesken. Eräänä iltana hän joi 18 kupillista teetä ja kirjoitti ystävänsä kanssa kuunnelman. Ja rakkauskirjeitä hän kirjoitti, sillä hän oli ihastunut erääseen punapartaiseen mieheen. Kirjoittaessaan hän aina haroi tukkaansa. Siihen aikaan se oli usein nutturalla niskassa, aivan kuin isoäidillä.
Hän teki monta sataa radio-ohjelmaa ja oli toisinaan aivan väsyksissä. Hän oli uupunut myös siksi, että hän oli mennyt naimisiin ja hänelle oli syntynyt neljä lasta, joiden hoitamisessa oli kova työ.
Juuri silloin, kun hän oli kaikkein väsynein, hän halusi kirjoittaa kirjan. Kun kysyn häneltä miksi, hän ei osaa vastata. "Oli vain pakko kirjoittaa", hän sanoo. "Minä halusin kirjoittaa. Haluan kirjoittaa." Minä kysyn, onko kirjoittaminen mukavaa, mutta hän ei vastaa. Sitten hän sanoo: "Toisinaan kirjoittaminen on mukavaa. Etenkin lapsille kirjoittaminen on mukavaa." Sitten hän miettii ja sanoo, ettei hän kirjoita siksi, että se olisi mukavaa, mutta ettei hän osaa sanoa mitään yhtä syytä kirjoittamiseen.
"Se nyt vain on niin", hän sanoo. "Minä pidän tarinoista", hän sanoo. "Ja runoista. On jännittävää pyydystää kaloja sanojen verkkoon."
Hän on siis jonkinlainen kalastaja, joka laskee veteen sanoja. Joskus verkossa on tiheämmät silmät, niin kuin proosassa, joskus suuremmat, niin kuin runoissa. Sanat uivat syvällä vedessä. Ja joskus - vaikkakin harvoin - hän saa verkkoonsa lohiakin.
Hänellä on kaksi tyttöä ja kaksi poikaa ja he ovat hänelle kaikkein tärkein asia, vaikka hän ei koko ajan leivokaan mustikkapiirakkaa tai silitä heidän T-paitojaan. Hän haluaisi keskustella enemmän punapartaisen miehensä kanssa, mutta mies on paljon omissa mietteissään. Sen sijaan hänellä on mäyräkoira, joka haukkuu uskomattoman kuuluvasti ja heiluttaa häntäänsä niin voimallisesti, että koko vartalo kieppuu hännän mukana. Nuorimmalla tyttärellä on vielä päässään kaksi tiukkaa lettiä, mutta muut lapset ovat leikanneet tukkansa.
Nykyään hän pitää tukkaansa auki. Vuosi vuodelta hänen hiuksensa ovat lyhentyneet. Ja mitä lyhyemmäksi hän leikkaa tukkansa, sitä villimmäksi se intoutuu. Kirjoittaessaan hän yhä haroo hiuksiaan ja kynsii päänahan melkein verille. Ennen ajateltiin että noidat saivat viestejä hiustensa kautta, että luonnossa liikkuvat voimat ja koko maailmankaikkeus puhuivat hiusten
kärjille. Suuret hampaat olivat myös varma merkki. Ja oudot puheet ja tarinat.
Ennen vanhaan hänet olisi jo poltettu noitana.
