Rat's Nest 1/ratsnest1.iso/incoming/rqkamaa.arj/RQTALE1.TXT

Text File | 1993-06-03 | 19KB | 373 lines

RUNEQUEST - Kohelluksemme Gloranthassa




 Luku 1

  Aurinko paistaa helotti pilvettömältä taivaalta, mikä oli
varsin poikkeuksellista ottaen huomioon että oli Meren
vuodenajan loppupuoli Lohikäärmesolassa, tarkemmin sanoen
Totuusviikon Jääpäivä, eikä siis niin kauan siitä, kun lumi oli
läheisiltä laaksoilta ja kukkuloilta lopullisesti sulanut. Meitä
ei ollut niin kovin paljon, vain kaksi vanhaa tuttua ja toisen
kaveri, kun sattumalta polkumme osuivat yhteen tuona
aurinkoisena päivänä Alda-Churissa. (Michelle kyllä mutisi
jotain kohtalosta, mutta sitä ei otettu kuuleviin korviinkaan)
 Vinkuvan porsaan majatalo ei ollut kovin täysi tuona iltana, ja
kuten myöhemmin saatiin tietää, muinakaan iltoina, pääasiassa
siitä syystä, että olut oli siellä kamalan makuista. Viini sen
sijaan oli hyvää, ja Feonir äityikin juomaan hieman enemmän kuin
oli terveellistä, ja siitä syystä, tai kenties jostain muusta,
hän ei ehtinytkään esittelemään toveriaan.
 Feonirin ystävällä oli mustat hiukset, tummanharmaat silmät ja
sulava käytös. Rusketuksesta huolimatta olisi voinut vaikka
vannoa, että tuo sauvaa kantava henkilö oli jonkin sortin
oppinut.
 Dalamar (sillä se hänen nimensä oli) paljasti tulevansa
lännestä ja olevansa Feonirin vanha tuttu. Michelle ei juuri
siitä perustanut, vaan sanoi pari itse säveltämäänsä
mietelausetta ja vetäytyi nukkumaan, Dalamarin seuratessa pian
perässä, koska Feonirista ei ollut liiemmin juttuseuraksi - sen
hän tiesi vanhasta kokemuksesta.
 Sinä yönä he nukkuivat hyvin, ainoa keskeytys oli juopuneiden
rähinä kadulla puolenyön aikaan.
 Jo aamulla tuli selväksi, että seuraavasta päivästä tulisi
todella helteinen. Aamiaisella ei paljoa puhuttu, mitä
ilmeisimmin siitä syystä että Feonir ei ollut juttutuulella.
Heidän syödessään alkoi kadulta kuulua kovaa meteliä, mikä heti
herätti joukon uteliaisuuden Feoniria lukuunottamatta.
Valitettavasti kukin oli liian kohtelias rikkomaan
käyttäytymissääntöjä, mistä seurasi väistämättä viivytyksiä,
koska ruoka piti syödä loppuun eikä Feonir nopeuttanut syöntiään
pätkääkään. Lopulta olivat viimeisetkin ruokapalat joukon
vatsassa, ja he lähes ryntäsivät ulos, juuri parahiksi näkemään
uskomattoman lihavan, punakan ja hienosti pukeutuneen miehen
antavan potkut (kuvaannollisesti) puolelle tusinalle
palkkasoturin näköiselle tyypille. Uteliaana Michelle halusi
heti ottaa selvää moisen syystä.
 Kädet puuskassa seisova mies tosin vain puhisi raivosta eikä
hänestä saatu irti mitään ennen kuin Michelle kysyi kohteliaasti
oliko hän saanut iskun päähänsä vai oliko muuten vain
yksinkertainen kun ei osannut puhua. Hetken naista solvattuaan
hän lopulta paljasti että oli antanut heille potkut siitä
hyvästä ettei heillä ei ollut aivoja. - Olisivat ajatelleet! En
minä heille makaamisesta maksa siksi etteivät he tajua mitä
tehdä!
 - Miten älykästä! Michellen ilme oli ihaileva.
 Mies röyhisti rintaansa, mietti sitten hetken epätietoisena
oliko se ollut ivaa. - Öh, mitä siitä, hän jupisi.
 - Mutta te olette niin viisas! Toivoisinpa minäkin että
pystyisin tuollaiseen.
 - Jaa... No sinulla vaikuttaa olevan ainakin VÄHÄN enemmän
aivoja. Minä olen Mathor, Mathor Kandass. Kuulkaas, jospa te
tekisitte sen homman?
 Vähän ajan ja runsaiden väärinkäsitysten jälkeen kävi selväksi,
että piti hakea eräs kaulakoru, joka miehen tädiltä oli
varastettu, ja että tämä täti oli ollut siihen sairaalloisen
kiintynyt. Korua ei ollut löydetty, ja täti oli kuollut luvaten
perintönsä sille perheen jäsenelle joka hankkisi tuon esineen.
Mathor Kandass, oli päättänyt saada tuon jäämistön, ja pysyi
päätöksessään siitä huolimatta että hänelle uutterasti
vakuutettiin että raha on pahe.
 - Mitenkäs sitten tiedetään että se varastettiin, huomautti
Michelle epäilevästi.
 - Jaa, katsos minä olen vähän niinkuin vihannesalalla, niin me
tuota olimme tädin kanssa katsomassa yhtä viinitilaa, se oli
katsos poikkeus. Se tila oli tuolla Esroliassa, yhdessä kylässä,
ei niin kovin kaukana Nochetista. Tiedätte varmaan paikan? Jaa,
siellä kylässä oli ja on vieläkin se viinitila, ja se riipus
varastettiin tädiltä. Täti tuli mukaan koska hän oli kotoisin
sieltä läheltä. No, sitten yksi aamu kuulu kamalaa huutoa, ja
täti kilju että se oli varastettu. En kyllä vieläkään käsitä
miksi, se oli katsos kamalan ruma kuvatus. Tarkoitan korua, en
anoppia, vaikka täti se oli kyllä rumempi. Mathor nauroi kovaa
omalle vitsilleen. - Jaa, sitten pidettiin tutkimus, ja selvisi
että yksi työläinen oli ollut koko yön poissa, ja se oli siis
tietty syyllinen.
 - Mikä sen nimi oli?
 - Ai senkö? Kraano. Niin se oli. Jaa, sitten se täti meni ihan
hulluksi, se oli katsos vähän päästään vialla, ja loikkas sinne
työläisten sekaan, ne oli katsos polkemassa viiniä, ja sitten se
kynsi sen Kraanon kuoliaaksi. Korua ei kyllä koskaan löydetty.
 - Entäs maksu? Se oli Dalamar.
 - Tehän sanoitte että raha on pahe. (Hän näytteli hämmästynyttä
huomattavan hyvin)
 Pitkien selitysten, saivartelujen ja väittelyiden jälkeen
Mathor ehdotti lopulta 50 lunaria nenää kohden, sillä ehdolla
että Michelle olisi nenätön. Tarpeeksi pitkien naurujen jälkeen
hän lopulta suostui maksamaan prosenttiosuuden perinnöstä, joka
saatiin kuin saatiinkin nousemaan kymmeneen prosenttiin. Asia
katsottiin sovituksi ja alettiin kysellä tapauksesta lähemmin.
Valitettavasti ketään matkalla mukana olleista ei herra
Kandassia lukuunottamatta saanut kuulustella; se kiellettiin
ensin tekosyillä, ja kun tarpeeksi oli hiostettu, myös suoralla
kiellolla.
 Seuraava kysymys koskikin muita sukulaisia, jotka myös
saattaisivat haluta perintöä. Mahdollisia perijöitä olikin
Mathorin lisäksi viisi: Marissa, Tamar, Kannai, Elik ja Hellana,
kaikki kunnianarvoisia Kandasseja.
 Lopuksi Mathor esitti heille jopa keinon päästä Esroliaan:
hänen vankkureidensa turvasaattueena. Palkaksi sovittiin
täysihoito ja lunari päivässä.
 Miehen kaikottua joukko seisoskeli aikansa tyhmän näköisenä,
tietämättä mihin ryhtyä. Lopulta lähdettiin kiertelemään
kaupungille kyllästyneinä, ei niinkään seisoskeluun, katukivet
kun olivat oikein sieviä, vaan Michellen sananparsiin.
 Torilla ei ollut kuitenkaan mitään töllisteltävää, koska kaikki
olivat Alda-Churia suuremmista kaupungeista. Vähän ajan kuluttua
yleinen mielipide alkoikin kääntyä Mathorin ahdistelemiseen, ja
niin joukko marssi peräkanaa hänen vihanneskauppaansa.
 Sieltä ei kyseistä kunnianarvoista herraa kylläkään löytynyt,
mutta sen sijaan paljonkin mielenkiintoista tietoa.
 Kävi ilmi, että hän oli raskaasti aliarvioinut omaisuutensa,
tai sitten hänellä oli poikkeuksellisen petolliset kirjurit,
sillä Mathorilla paljastui olevan kaupungissa peräti kolme
kauppaa, suuri toimisto ja komea talo. Hyväsydämisinä ihmisinä
sankarimme tietysti lähtivät oikopäätä kertomaan hänelle tätä
oivaa uutista.
 Erehdyttyään pari kertaa oikeasta suunnasta ja lopulta erään
ystävällisen vanhan naisen opastuksella he saapuivat toimiston
eteen. Se oli suuri ja komea talo, ja herätti seikkailijoissa
hienoista kateutta. Tylysti he tölväisivät ovimikon sivuun, ja
löysivät itsensä huoneesta jossa kirjuriarmeija teki uutterasti
töitä. Etsimällä he löysivätkin huoneen takaseinältä oven, jossa
luki suurin kirjaimin: JOHTAIA, jonka kirjoitusvirheen Dalamar
oikopäätä korjasi.
 Mathor suuttui heille melkoisesti, ja käski heitä ulos,
väittäen olevansa kiireinen. Riemuiten Michelle ilmoitti suuren
ilouutisen löydetyistä kaupoista. Mathor ei kylläkään ilostunut,
ei antanut edes löytöpalkkiota, ja tuohtuneena sellaisesta
epäystävällisyydestä joukko marssi ulos huoneesta, Michellen
livautettua kumman punaiselle Mathorille pari elämänviisautta
muunmuassa verenpaineesta.
 Poistuessaan he vielä kurkistivat sopivalla tekosyyllä herran
kirjanpitoa, ja totesivat sen liikkuvan tuhansissa lunareissa.
Älykkäästi he laskivat, että jos Mathor Kandass on noin rikas,
niin tädin omaisuus olisi myös varmaan suuri. Saadakseen asiasta
varmuuden he lähtivät kapakkaan kastelemaan kurkkujaan ja
lypsämään tietoja tästä suvusta. Yksissä tuumin joukko juotti
erään työläisen pienoiseen känniin ja rupesi sitten tenttaamaan
tietoja, Michelle puhemiehenä.
 - Tiedätkös sinä Mathor Kandassin?
 - Juu, ilman muuta. Kukas olisi niin typerä ettei tuntisi -
paitsi tietysti Lobb, siinäpä vasta tyhmä mies. Hän sai
tappelussa tuolista päähän eikä sen jälkeen ole hänellä
järjenvalo loistanut. Siksi hän vajosikin kerjäläiseksi, mutta
sekään ei oikein suju, hän nähkääs ei osaa sanoa "almuja" vaan
pyytääkin armoa...
 - Öh, se Mathor?
 - Ai se? olettekos te sitten niin tyhmiä ettette tiedä? Katsos
hän on niin tunnettu...
 - Me emme ole täältä kotoisin, selitti Michelle liioitellun
kärsivällisesti.
 - Mjaa. Mutta sen minä vaan sanon että tyhmiä olette silti...
 - Se KANDASS!
 Mies näytti hieman pelästyneeltä. - Mitä hänestä? Jaa, no HÄN
on rikas, hänellä on kovasti laivoja ja vankkureita ja kauppoja
ja tavaraa, ihan Pamaltelasta asti. Sen minä voin taata, että
tavaraa on, katsos vaimo halusi silkkipuvun, ja kauppias vaan
otti tavaraa esille ja kysy että minkä näistä...
 Hänen huomaamattaan Michelle nappasi hänen kukkaronsa ja työnsi
taskuunsa. - ...ja sitten se vaimo, kun sillä ei ollut rahaa,
niin sano ettei osannut valita, ja sanoi tulevansa uudestaan...
 - Kiitos tiedoista, Michelle sanoi ja joukko marssi ulos.
 - Hei, mitäs, minne te menette? Juttu jäi kesken!
 Iltapäivä kuluikin kaupunkia kierrellessä, koska muutakaan
järkevää (?) tekemistä ei keksitty. Lopulta joukolle tuli nälkä;
harmillinen vaiva, joka tuon tuostakin vaivaa jopa suurimpia
sankareita. Yksimielisesti päätettiin hankkia jotain suupalaa.
Vähemmän yksimielisiä sensijaan oltiin paikasta. Lopulta
päätettiin tehdä kompromissi ja ostaa ruokaa Mathorin kaupasta
(ei siitä jossa myytiin rehuja) sekä sivumennen urkkia lisää
tietoa arvon työnantajasta.
 Kun joukko tuli kaupalle, punatukkainen nuori nainen oli juuri
sulkemassa sitä yöksi. Pienen suostuttelun jälkeen hän kuitenkin
suostui myymään ryhmälle, jos nämä pitäisivät kiirettä. Sisällä
kaupassa alkoivat he pumpata tietoja, joista myyjä kylläkin
kiskoi hävyttömän hinnan.
 - Tiedätkös sinä Marissa Kandassista? Michelle kysyi
kokeilevasti.
 Nainen loi häneen katseen, joka pani epäilemään, että hän oli
sanonut jotain tavallistakin typerämpää.
 - Mitä minä nyt sanoin, uikutti Michelle surkeana.
 - MINÄ olen Marissa, ilmoitti punapäinen ylhäisesti.
 - Ups.
 - No sittenhän olet juuri oikea henkilö vastaamaan kysymyksiin,
totesi Feonir.
 Marissan sinisiin silmiin syttyi ovela välkähdys ja hän ojensi
kättään eteenpäin. - Sittenhän olen juuri oikea henkilö saamaan
lisämaksua.
 Michelle (jonka kukkarosta kaikki meni) loi Feoniriin murhaavan
katseen. Vastahakoisesti hän tiputti Marissan odottavaan käteen
muutamia kolikoita.
 - No, mitä te haluaisitte tietää minusta, hän kysyi leveästi
hymyillen.
 - Eh, onkos Mathorin täti sinunkin tätisi?
 - Isotäti, mitä hänestä?
 Hetken Michelle epäröi oliko Marissalle luvallista kertoa
perinnöstä, mutta päätyi sitten siihen johtopäätökseen että tämä
varmaan jo tiesi perinnöstä. Niinpä hän sitten kysyi kyseisestä
asiasta.
 - Mistä perinnöstä? Marissa oli hölmistyneen näköinen. - Onko
se Mathorin aasi taas pitänyt jotain omana tietonaan? Minä kyllä
käristän hänet!
 - Etkö siis pidä hänestä?
 - Pidä hänestä? Hänen äänensä kohosi hiukan. - Mokoma typerys!
Hänen äänensä kohosi lisää. - Se ääliö joutaisi alimpaan
helvettiin - varsinkin kun minä saisin perinnön, hän lisäsi.
 - Entä jos kerromme tuon hänelle, huomautti Michelle nähdessään
tilaisuuden saada hieman rahoja takaisin.
 - Luuletko ettei hän tiedä?
 Feonir katkaisi keskustelun. - Jospa puhuisimme siitä tädistä?
 - Ai jaa, se maksaakin ylimääräistä, huomautti Marissa - En
katsos puhu mielelläni perheasioista. Olen varma että
ymmärrätte... Hän vilkaisi Michellen vielä aika pulleaa
kukkaroa.
 - Raha on pahe, ilmoitti Michelle.
 - Olen paheellinen nainen.
 Huokailujen säestämänä lisää kolikoita vaihtoi omistajaa.
 - Mjaa, hän ei ollut ihan huono täti, vaikken häntä
tuntenutkaan, hän nimittäin kuoli ennen syntymääni-
 - Hei hetkinen! Mitäs tuo oli olevinaan, kysyi Feonir.
 - Mikä?
 - Kuinka vanha olet?
 - TUO on epäkohtelias kysymys!
 - Ähh... tuota, kuinka kauan hänen kuolemastaan on?
 - Kolmisenkymmentä vuotta.
 - En tiennytkään että olet NIIN vanha, huomautti Michelle
viattoman näköisenä.
 Marissa loi häneen murhaavan katseen mutta pysyi hiljaa.
 - Jospa nyt puhumme siitä tädistä, ehdotti Feonir.
 - Oliko hän rikas, kysyi Dalamar.
 - Mistäs minä tiedän?
 - Hänhän OLI sinun tätisi, eikö niin, huomautti Michelle.
 Marissa irvisti. - Isotäti.
 - No ISOtäti sitten, oi mahtava valtiatar, Michelle sanoi ääni
liioitellun hunajaisena kasvoilla mairea hymy.
 Marissa tuijotti häntä inhoten. - Mitä halusittekaan ostaa?
Hänen äänensä oli jäinen.
 - Minun on kylmä, Michelle valehteli. - Mutta en panisi
pahakseni jos te suvaitsisitte antaa minulle hieman pikkuleipiä.
 Hiljaisena inhoava ilme kasvoillaan Marissa vaihtoi tarvikkeet
rahaan, joskin hän tiputti puolet rahasta omaan pullistuvaan
kukkaroonsa.
 - Mitähän Mathor-kulta sanoisi jos kertoisimme hänelle tuosta,
ehdotti Michelle.
 - Luuletko ettei hän tiedä? Sitäpaitsi minähän lopulta saan
koko roskan. Jos olette tehneet ostoksenne olkaa hyvät ja
poistukaa kaupasta.
 - En ole hyvä, mutta tästä luolasta poistun. Michelle virnisti.
Nähtyään Marissan ilmeen hän sai kuitenkin jalat alleen.
 Ulkona Feonir huomautti jokseenkin pahaenteisesti: - Sinun
kielesi vie meidät vielä vaikeuksiin.
 - Puhuminen kultaa, vaikeneminen hopeaa.
 - Mistä sinä tuon kuulit?
 - Viisas ottaa vaarin keksimästään.
 Neuvottelun jälkeen kävi selväksi että Mathorin verenpaine
saisi kestää vielä yhden vierailun. Tämän sydämettömän päätöksen
tehtyään joukko marssi takaisin hänen toimistolleen.
Valitettavasti hän ei ottanut vierailua kovinkaan hyvin, vaan
huusi joukon ulos ja erotti heidät, uhaten kutsua vartijat.
Pettyneenä joukko marssi ulos.
 - Siinä meni sekin tulolähde, marisi Feonir.
 - Elä ole typerä.
 - Minäkö muka?
 - Juot liikaa olutta, se pilaa aivot. Kokeile viiniä.
 - Onko sinulla muka jokin idea?
 - Eihän riipusta ole pakko hänelle myydä. Voimme antaa sen
eniten tarjoavalle perheenjäsenelle, huomautti nainen tähän.
 Dalamar oli epäilevän näköinen, muttei sanonut mitään.
 Matkallaan joukko päätti oikaista sivukatujen kautta.
Varatoimenpiteenä he kuitenkin päättivät kulkea pienin
välimatkoin. Matkalla vastaan tuli muutama työläinen pahasti
kännissä. Ylittäessään suurempaa katua Michelle huomasi siellä
vanhan miehen kärryjen kanssa sytyttämässä soihtuja tietä
valaisemaan. Hän ehdotti että tämä antaisi hänelle soihdun, sen
kanssa kun olisi mukavampi kulkea pimeitä sivukujia. Tämä
kuitenkin kieltäytyi.
 - Entäs jos otan yhden pidikkeestä kun olet mennyt? Hän oli
ovelan näköinen.
 Mies kohautti olkapäitään. - Tee mitä lystäät. Minä en piittaa
kissanpaskaakaan mitä niille tapahtuu kun olen laittanut ne
paikoilleen.
 Michelle ilostui moisesta ystävällisyydestä kovasti ja
takavarikoi yhden soihdun telineestä ja jatkoi matkaa.
 Matkan aikana vastaan tuli vielä kerjäläinen, joka teeskenteli
sokeaa (ja jota Feonir opasti kerjuun jalossa taidossa) ja
toinen kerjäläinen joka anoi armoa almun sijasta. Michelle
heltyi ja antoi hieman rahaa jälkimmäiselle.
 Yö kului ilman suurempia välikohtauksia - Feonirkin pysyi lähes
raittiina.
 Seuraavana aamuna hieman ennen auringonnousua joukko lähti
Alda-Churista, aikomuksenaan mennä Karsen kautta Nochetiin ja
sieltä viinitilalle. Kaikki kävelivät, paitsi Feonir jolla oli
hevonen, ei silti että hän siitä mitään hyötyi.
 Hevonen, nimeltään McTaukki oli ruma vanhuudenhöperö
keltaisenruskea ori. Se oli tarkoitettu ratsuksi mutta luuli
olevansa sotahevonen, ja käyttäytyi liiankin agressiivisesti
jopa jälkimmäiseen virkaan. Kysymykseen mistä hän oli sen saanut
Feonir vastasi lähinnä epäselvillä mutinoilla sukulaisista ja
ilkeistä anopeista. McTaukin kunniaksi on sanottava että se oli
yhtäläisen ilkeä kaikkille, eikä säästellyt edes omistajaansa.
Aluksi Michelle yritti ystävystyä sen kanssa tarjoten porkkanaa,
mutta orin purtua häntä käteen hän oli sen katkerimpia
vihamiehiä.
 Tiellä oli varsin vähän liikennettä, vain muutama satunnainen
kulkija. Matkalla ryhmä puheli amuletista, siitä saatavasta
rahasta ja mitä he tekisivät omaisuudella. Tai oikeammin
Michelle puhui, sillä Dalamar oli hiljaa, vastaten vain
muutamiin kysymyksiin, ja Feoniria ei kukaan henkeään arvostava
henkilö lähestynyt - siitä piti McTaukki huolen.
 Vähän ajan kuluttua keskustelu kääntyi Mathor Kandassiin, ja
heräsi epäilys että tämä oli yrittänyt tahallaan pettää joukkoa.
Tuohon Michelle huomauttikin että jos toiselle kuoppaa kaivaa,
tulee kaivaa tarpeeksi syvä. Feonirissa se sai jostain syystä
aikaan kamalan naurunpuuskan, ja veti jopa Dalamarin suupielet
hymyyn.
 Toisen matkapäivän aamuna oli yhä hiostavan kuumaa, mutta
taivaalla oli tummia pilviä, enteillen tervetulletta sadetta.
Michelle kirosikin vuoroin kuumuutta, McTaukkia ja pilviä, jotka
eivät älynneet sataa, hiljentämättä tahtia yhtään, vaikka
Dalamar huomauttikin kuivasti: - Ja kun sataa, harmittelet sitä
yhtälailla. Odotettua sadetta ei valitettavasti tullut, vaan
pilvet purjehtivat pohjoiseen tiputtamatta pisaraakaan kaikkien
suureksi pettymykseksi.
 Iltapäivällä joukko kuitenkin törmäsi rikkoutuneeseen
vankkuriin, joka seisoi keskellä tietä. Iloisena mahdollisesta
juttuseurasta Michelle riensikin oikopäätä tervehtimään
korjaajaa, suurikokoista, tummakaapuista miestä, jolla oli
valtaisa huopahattu. Mies osoittautui vähäsanaiseksi, ainoa sana
mitä hän osasi Michellen taitamilla kielillä oli murteellisesti
sanottu "Häivy", jota hän toisteli vastauksena Michellen
lukemattomiin enemmän tai vähemmän loukkaaviin kysymyksiin.
Sitäpaitsi hän ei näyttänyt naamaansa. Suuttuneena äreydestä
Michelle pyysi Feoniria ryöväämään ukon kukkaron. Tämä kuitenkin
kieltäytyi sanoen olevansa rehellinen varas. - Mitä se sitten
tarkoittaa ei ole selvää vielä tänäkään päivänä.
 Uteliaana Michelle kiersi vankkurien taakse ja kurkisti sisään.
Sen sijaan että olisi löytänyt jotain kivaa, hän palasikin
juosten naama valkoisena änkyttäen jotain. Korjaaja ei ottanut
asiaa lainkaan hyvin vaan veti esiin suuren miekan ja vielä
suuremman moukarin ja lähti joukkoa kohti muristen
liukenemiskäskyään. Samalla joukko näki hänen kasvonsa, jotka,
kuten Michelle oli arvannut olivat hirmuisen rumat. Sitäpaitsi
se ei ollut ihmisen vaan peikon naama.

   Jatkuu ensi numerossa...




################################################################
#                  Tekijän huomautus:                          #
# Gloranthan peikot eivät ole mitään nyrkillätapettavia, vaan  #
# pikemminkin nyrkillätappavia - varsinkin kun heillä on aseet.#
################################################################

Tekijä: Päivi Savola
Kommentteja voi lähettää Pekka Savolalle esim. Undying Landsiin,
High Civilizationiin tai Empireen.