─iti ei ollut uskoa silmiΣΣn, kun kello soi rΣmΣkΣsti, ja oven takana seisoi Tiina hengΣstyneenΣ ja puuskuttaen.
- Miten sinΣ jo nyt, kellohan on vasta ... et sinΣ ennen ole nΣin nopeasti koulusta ehtinyt? Onkohan meidΣn kello pysΣhtynyt?
- Minulla on niin kauhea kiire, ettΣ minun oli pakko juosta, muuten minΣ en ehdi mitΣΣn, tytt÷ henkΣisi ja riiputti koululaukkua sivullaan kuin se olisi painanut sata kiloa. - VΣisty nyt vΣhΣn, niin ettΣ minΣ pΣΣsen sisΣlle!
─iti siirtyi sivummalle ja katseli pΣΣtΣΣn puistellen miten tyt÷n kirjat lensivΣt sikin sokin kaappiin.
- ─lΣ nyt ihmeessΣ sillΣ tavalla, kannethan niistΣ lΣhtee, hΣn torui. - JΣrki sitΣ on kiireellΣkin oltava. Ei sinulla voi sellainen hoppu olla, ettet ehdi latoa niitΣ kunnolla paikoilleen. On se Juha sinua ennenkin odottanut, niin ettΣ odottaa hΣn nytkin. Ei hΣn pihasta mihinkΣΣn lΣhde.
- Kun olisikin Juha, niin kaikki olisi hyvin, mutta kun hΣnellΣ ei ole tΣmΣn asian kanssa mitΣΣn tekemistΣ, Tiina huokasi heittΣen vihot kirjojen perΣΣn.