| *****************************
|
TUIJA LEHTINEN KERTOO:
Olen Tuija Lehtinen, jousimies vuosimallia -54, Helsingissä syntynyt. Olen lentäjän tytär, mutta se lentäjä lensi tiehensä kun olin kuuden vanha. Äidistä tuli yksinhuoltaja ja hän osoitti aitoa uudisraivaajahenkeä päättäessään aloittaa elämän uudestaan villissä idässä. Me muutimme Kuopioon, kalakukkojen ja vääräleukaisten ihmisten kaupunkiin. Minä kuvittelin, että niistä kukkojen syömisestä leuka menee vinksalleen ja jätin mustan kalakakkusen suosiolla rauhaan. Muutenkin savolainen meininki oli sen verran erikoista, että ei ihme, että minusta myöhempinä aikoina tuli kirjailija.
Minun tarinani ei kuitenkaan ala sadun tavoin näin: Olipa kerran tyttö, joka haaveili kirjoittamisesta. Minä se en näet ollut. Mutta se minuun kyllä sopii, että minkä nuorena oppii, sen vähän vanhempana taitaa. Oli kaksi asiaa, joista minä pidin erityisesti peruskouluikäisenä. Ne olivat lukeminen ja aineiden kirjoittaminen. Minä luen edelleen hyvin lahjakkaasti, eikä kirjoittamisessakaan ole moittimista. |
| *****************************
|
Rakkaus kirjoihin johtuu varmaan paljon siitä, että koska äiti teki kahta työtä että saisi meille hankittua kaiken tarpeellisen ja vähän jotain ylellistäkin, niin olin paljon yksin ja minun piti keksiä jotain ajankulua. Siihen maailmaan aikaan televisiossa ei ollut värejä eikä muita kanavia kuin ykkönen. Aluksi sitä töllötettiin kaikkea, mitä ruudussa näkyi, mutta testikuva kävi ennen pitkää yksitoikkoiseksi. Kirjat alkoivat kiehtoa televisiota enemmän, ja minusta tuli kirjaston suurkuluttaja. Luin kaikkea mahdollista saduista aikamatkoihin ja dekkareista klassikoihin. Mielikuvitus laukkasi kuin lauma villihevosia. Ainekirjoitustunneilla päästin ne hevoset valloilleen paperille ja keksin kaikenlaisia tarinoita maan ja taivaan väliltä ja nautin kertomisen ilosta.
Mutta...
Kirjoittaminen tapahtui vain siellä koulussa. Kirjailija ammattina ei edes vilahtanut mielessä. Minulle riittivät muiden tekemät kirjat. Ja niinpä minä sitten ylioppilaaksi päästyäni lähdinkin Ouluun opiskelemaan matemaattisia aineita. Erityisesti tähtitiede kiehtoi minua. Jos olisin jatkanut siellä yliopistossa pitempään, olisin ehkä löytänyt avaruudesta jonkin pyrstötähden ja nimennyt sen mukaani. "Lehtisen komeetta" - siinä olisi ollut hohtoa, mutta sinne se komeetta jäi kiitämään omaa rataansa, sillä kirjoittaminen sivuutti opinnot.
Miksi aloin kirjoittaa ykskaks opiskeltuani pitkään muuta alaa? Olipa kerran tyttö, joka huomasi, että hänestä ei sittenkään tule hyvää matematiikan professoria tai tilastotieteilijää. Se tyttö olen minä. Ykskaks vain tajusin, että olen väärällä alalla. Että kirjoittaminen on sittenkin sitä, mitä tahdon tehdä. Ja niin minä aloitin. En toki heti tuhatsivuisella romaanilla, vaan lyhyillä novelleilla eri lehtiin. Kun olin aikani kirjoittanut näitä kertomuksia ja löytänyt oman tyylini ja tapani kertoa asiat, ryhdyin kirjoittamaan romaania. Se ilmestyi vuonna 1984 ja sen jälkeen olen kirjoittanut liki neljäkymmentä teosta. Jos kirjat asettaisi päällekkäin, pino ulottuisi minua napaan asti. Yhteispaino voisi taas olla ylipainoisen Shetlannin lammaskoiramme luokkaa. |
| *****************************
|
Niin, koirat ja muut matelijat. Niitä vilisee minun kirjoissani, koska tunnen suurta rakkautta kaikkea sellaista elävää kohtaan, joka ei riitele kanssani, ei intä vastaan niin kuin kaksi lastani ja mieheni tekevät, ei murise pölypalleroista eikä viikon perinneruuasta maksalaatikosta, jota on joka lähtöön, eikä kysy missä on puhtaita sukkia tai onko koira kotona. Koirat, kolme karvakuonoa, ovat yleensä kotona samoin kuin lasivankilassaan uivat kalat. Toki rakastan ihmiskumppaneitanikin, vaikka ne ääntelevät silloin kuin ei pitäisi. Onhan korvatulppia olemassa. Pienet keltaiset pallerot vain korviin ja voi omistautua lukemiselle, joka on edelleen lempiharrastukseni. Olen yhä kaikkiruokainen kirjojen suhteen, mutta viihdyn kyllä hyvän elokuvan tai teatteriesityksenkin katsomossa. Koiria kuljetan aamuin illoin ja mietin samalla, miten tekeillä oleva kirja jatkuu, kun pääsen koneen ääreen.
Kirjoittaminen on ammattini, elämäntapa. En osaa ajatella itselleni mitään muuta työtä. Nautin siitä, että saan keksiä tarinoita ja kertoa ne muille. Saada lukijat nauramaan, liikuttumaan ja jännittymään. Minusta on kiva kirjoittaa eri ikäisille. Aikuisille romanttisia tarinoita, nuorille vaikkapa harrastuksista niin kuin musiikki ja urheilu. Sarjoistanikin nautin, tuntuu kuin Mirkan, Jannen ja Lauran perheet olisivat lähisukulaisiani joiden edesottamuksia seuraan välillä henkeä pidättäen. Pidän kaikista omista kirjoistani ja toivon tietenkin, että mahdollisimman moni lukijakin pitäisi. Kaikenlainen posti on tervetullutta, moittivastakaan en pahastu, sillä eihän elävässä elämässäkään kaikki voi pitää samoista asioista. | |
