Viulun syntyhistoria on hiukan epäselvä, mutta luultavimmin viulun ensimmäinen versio on rakennettu Pohjois-Italiassa 1500-luvun alkupuolella. Aluksi viulussa oli kolme kieltä, mutta 1550-luvulla kielten määrä vakiintui neljäksi. Viulu säilyi rakenteellisesti lähes muuttumattomana näistä ajoista 1800-luvun alkuun asti, jolloin sen soinnilta alettiin odottaa enemmän loistokkuutta. Siksi viulun kaulaa pidennettiin ja kielten vahvuutta ja jännitystä lisättiin, näin ääni saatiin kantavammaksi. Jo 1700-luvulla oltiin kokeiltu metallisia kieliä, jotka lisäsivät äänen voimakkuutta verrattuna aiemmin käytettyihin suonikieliin, joiden sointi oli pehmeämpi. Metallikieliä alettiin käyttää yleisemmin kuitenkin vasta 1900-luvulla.

Yksinkertaisen näköinen viulu koostuu yli 70 osasta, jotka on kiinnitetty liimaamalla toisiinsa. Kaikukopan kansi on yleensä tehty kuusesta, pohja ja rungon sivut eli sarjat on valmistettu vaahterasta. Vartalo-osa on lakattu kokonaan erikoislakalla, jolla on suuri merkitys puun säilymisen ja viulun soinnin kannalta. Kaikukopan yläosasta alkaa vaahterainen kaula, johon on kiinnitetty ebenpuinen otelauta. Otelaudan yläosasta alkaa kierukkaan päättyvä tappirasia, jossa on neljä viritystappia kieliä varten. Kielet on päällystetty metallipunoksella lukuun ottamatta ylintä kieltä, joka on terästä.

Viulua soitetaan jousella, joka on tehty puusta ja jouhista. Jouhia jousessa on 150-250 kappaletta kiinnitettynä yhtenä nippuna puuosaan. Jousen tyvikappaleessa on ruuvimekanismi, jolla jouhien kireyttä voidaan säätää. Kitkan suurentamiseksi jouhiin hierotaan hartsia ennen soittamista.