Tärkeimmät vaskipuhaltimet ovat käyrätorvi, trumpetti, pasuuna ja tuuba. Ne kaikki valmistetaan metallista, yleensä messingistä. Soittimien toisessa päässä on kupin tai suppilon muotoinen suukappale ja toisessa päässä kellomainen kaikusuppilo. Vaskipuhaltimen ääni syntyy soittajan puhaltaessa suukappaleen läpi soittimen putkeen, jolloin huulien liike saa putkessa olevan ilman värähtelemään. Huulten kireyttä ja puhalluksen voimakkuutta muuttamalla soittaja voi vaikuttaa syntyvään ääneen. Vaskipuhaltimissa voidaan käyttää äänen vaimentamiseen tai muuntamiseen soittimen kaikusuppiloon asetettavia sordiinoja, joita valmistetaan esim. metallista ja puusta.

Nykyiset vaskipuhaltimet ovat kehittyneet keskiajan merkinantotorvista. Merkinantotorvissa sävelvalikoima oli hyvin rajallinen. 1300-luvulla keksittiinkin U-kirjaimen muotoinen vetoputki eli luisti, jolla voitiin vaihdella soittimen putken pituutta ja näin muuttaa äänen korkeutta. Nykyisin vetoputki on käytössä vetopasuunassa.

1700-luvun puolivälin jälkeen alettiin valmistaa vaskipuhaltimia joissa oli läppäkoneisto. 1810-luvulla keksitty venttiilikoneisto osoittautui kuitenkin käyttökelpoisemmaksi soittimissa ja se syrjäytti 1800-luvun aikana läpälliset vaskipuhaltimet.

Venttiilikoneiston venttiiliä painamalla saadaan ilmavirta kulkemaan lisäputken kautta, jolloin ääni muuttuu. Koneiston avulla voidaan muuttaa sävelkorkeutta asteittain, kun taas vetopasuunan luisti muuttaa sävelkorkeutta portaattomasti.