Porkkala luki runoja, joista Kaaro ei ymmΣrtΣnyt mitΣΣn, mutta jollakin tavalla ne koskettivat hΣntΣ - niissΣ oli kΣsittΣmΣt÷ntΣ haikeaa kauneutta, joka teki mielelle hyvΣΣ vaikka vΣlistΣ pilkistikin ikΣvΣ.
╗HΣn oli pohjoiseni, etelΣni, itΣni, lΣnteni..
Minun .ty÷viikkoni ja pyhΣpΣivΣni.
KeskipΣivΣni, sydΣny÷ni,
lauluni ja puheeni ... ╗
Niin Porkkala luki, ja Kaaro mietti uneliaasti ja samalla hartaasti, miten joku voi olla pohjoinen, etelΣ ja lΣnsikin, miten sekΣ keskipΣivΣ ettΣ sydΣny÷, mutta sitten hΣn raukeudessaan oivalsi, ettΣ se oli vain erΣs tapa sanoa jonkun merkitsevΣn kaikkea. Milkakuu on minun pohjoiseni, etelΣni, itΣni, lΣnteni, Kaaro ajatteli hymyillen, vaikka ei jaksanut nostaa hymyΣ kasvoilleen. Milkakuu olisi minun lauluni, jos osaisin laulaa Kaaro ajatteli, ja jos osaisin puhua kunnolla, kertoisin kaikille, kuinka ihmeellinen Miikakuu on.
Kaaron silmΣt painuivat hitaasti kiinni, ja Porkkala huomasi sen, mutta jatkoi lukemistaan rauhallisella ΣΣnellΣ. Niin Kaaro nukahti ajatukseen Milkakuusta.
Koskaan ennen hΣn ei ollut nΣhnyt unta Milkakuusta - ei, Milkakuu oli oikeasti olemassa vihreillΣ kukkivilla alppiniityillΣ ja Milkakuu oli kuvassa, jota hΣn oli jo kauan sΣilyttΣnyt rakkaana aarteenaan. Koskaan aikaisemmin Miikakuu ei ollut tullut Kaaron uneen.
Unessa kaikki oli erilaista - unessa Kaaro oli sellainen kuin oli eikΣ osannut kertoa Milkakuulle, mitΣ oli tapahtunut ja miksi hΣn makasi sairaalan sΣngyssΣ letkuissa ja happinaamarissa. Mutta Milkakuu nΣytti tietΣvΣn kaiken muutenkin, ja Milkakuu pani hΣnen y÷p÷ydΣlleen suklaalevyn, jossa oli kullanvΣrinen pΣΣllyspaperi ja kullanvΣrisessΣ pΣΣllyspaperissa Milkakuun kuva, ja kuvassa Milkakuu oli violettinen niin kuin siinΣkin kuvassa, joka oli Kaaron rakas aarre.