PorraskΣytΣvΣstΣ kuului kohahdus. Juoksin ovelle. Liekit olivat jo neljΣnnessΣ kerroksessa. Ovikin tuntui lΣmpimΣltΣ.
- Nyt mennΣΣn, sanoin Hannalle. Kiedoin hΣnen kΣtensΣ kaulalleni ja nostin hΣnet yl÷s kuin hΣn ei olisi painanut mitΣΣn. SΣntΣsin asunnon poikki parvekkeen ovelle ja ropeloin lukon auki.
- Minne sinΣ minua viet? Hanna ihmetteli.
- Ulos, minΣ vien sinut vihdoinkin ulos, vastasin.
- Sitten minΣ haluan olkihattuni.
Hannan ΣΣni oli tyyni. Palasimme naulakolle, jossa Hanna asetteli hatun peilin edessΣ pΣΣhΣnsΣ. Kuumuus hehkui jo eteiseen.
NΣky parvekkeelta oli jopa siinΣ tilanteessa henkeΣsalpaavan juhlallinen. Tummaa iltataivasta vasten rauhallisesti kohoilevat hehkuvat hiutaleet nΣyttivΣt kΣΣnteiseltΣ rΣntΣsateelta. Aivan valopiirin rajalla seisovat ihmishahmot vΣrisivΣt tulen loimotuksessa. Liekit humisivat ahnaasti ja rikkoutuvat lasit paukkuivat. Se oli sekΣ tavattoman pelottavaa ettΣ selittΣmΣtt÷mΣn kaunista.
Asukkaat olivat vetΣytyneet kauemmas tulen ja putoilevien kappaleiden tieltΣ. Yritimme Hannan kanssa huutaa huomiota, mutta tajusimme sen varsin pian toivottomaksi. MeidΣn hennot ΣΣnemme eivΣt pΣrjΣnneet tulipalolle, jouduimme jo huutamaan jopa toisillemmekin.
- MitΣ sinΣ aiot? Hanna huusi. -- LentΣΣ.
- Oletko sinΣ nyt supermies?
- Olen. MinΣ osaan nyt vihdoinkin lentΣΣ. MinΣ tulin hakemaan sinut mukaani, koska vannoimme sen valan.
- SepΣ hyvΣ.
Noustessani tuolin avulla parvekkeen kaiteen tasalle Hanna selΣssΣni mieleni ΣkkiΣ rauhoittui. Katselin tyynenΣ iltataivasta, joka tulen loisteessa nΣytti tummemmalta kuin olikaan. Katselin pihaa alapuolellani tuntematta minkΣΣnlaista pelkoa, ja miksi olisinkaan tuntenut; minΣhΣn osasin nyt lentΣΣ. Vihdoinkin voisin viedΣ Hannan ulos ja nΣyttΣΣ hΣnelle kaiken sen mitΣ olin koko kesΣn suunnitellut.
- PidΣ hatustasi kiinni, huusin.
Vilkaisin vielΣ taakseni, olohuone oli jo liekkien vallassa, ja samalla hetkellΣ, kun astuin kaiteen yli, ikkuna rΣjΣhti.
Aika tuntui pysΣhtyvΣn. Leijuimme pimeΣssΣ ja lΣmpimΣssΣ loppukesΣn illassa yhdessΣ tuhansien hehkuvien nokihiukkasten kanssa. Oli kuin olisimme matkanneet lΣpi tΣhtien tΣyttΣmΣn taivaan. Tuuli oli kadonnut, ympΣrillΣmme oli vain loputon avaruus.