Revontulen kieli lipaisi Kirjokantta, mutta vetΣytyi sitten takaisin kuin kytevΣ tulenlieska. Varovasti Takku kohotti etukΣpΣlΣnsΣ ilmaan kohti lΣnttΣ.
- Leisku, leisku, se kuiskasi.
Kuin ihmetellen valokieli kurkisti taivaan reunan yli kohti Sammaltunturia ja Takkua. - Leisku, Lemmingin tuli! Takku komensi vΣhΣn kovemmalla ΣΣnellΣ, mutta revontulet eivΣt nΣyttΣneet olevan millΣnsΣkΣΣn. Harmistunut Takku tuijotti taivaalle. Sitten se rykΣisi ja yritti joikua:
- Voiaa voiaa, luu lu luu.
Se ei kuulostanut kovin kaksiselta edes sopulin omissa korvissa, pelkΣltΣ
piipitykseltΣ vain. Onneksi kukaan ei ollut kuulemassa. Takku rykΣisi ja yritti uudestaan:
- Voiaa voi..
- Kukas sinΣ olet?
Kiukkuinen ΣΣni keskeytti joiun.
PelΣstynyt Takku kΣΣntyi ympΣri ja tuijotti harmistuneen nΣk÷istΣ vanhaa sopulia. Se oli sama ΣrisijΣ, johon Takku oli t÷rmΣnnyt pesΣkΣytΣvΣssΣ - Kuka sinΣ olet? vanha sopuli tivasi uudestaan.
- Ahkun Takku, Takku sanoi arasti ja vetΣytyi varuillaan kiven vastakkaiselle reunalle. - Vai niin, vanha sopuli murahti ja tuijotti hiukan ymmΣllΣΣn olevan nΣk÷isenΣ nuorta sopulia. Sitten vanhus tuhahti nenΣΣnsΣ ja kiipesi yl÷s kivelle.