Amelia sytytti y÷lamppuun valon ja pani suitsukkeen palamaan Savijumalataren alttarille. HΣn istuutui tuolille Savijumalattaren eteen ja pujotti sormeensa auringonkukkasormuksen. Palava suitsuke valaisi Savijumalataren, sen hahmo muuttui usvan kaltaiseksi, laajeni, tiivistyi... Amelian edessΣ seisoi nainen, yllΣΣn liehuva vaaleansininen viitta, otsallaan tΣhti. Nainen oli paljain jaloin. HΣnen kΣdessΣΣn oli palava soihtu. HΣn muistutti suojelusenkeliΣ, mutta hΣnellΣ ei ollut siipiΣ.
- Olen tullut noutamaan sinua, nainen sanoi matalalla ΣΣnellΣ.
- Mihin?
- Y÷n lΣvitse noitien kokoukseen. Sinua odotetaan.
- Kuka olet?
- Soihdunkantaja.
Amelia nousi hitaasti. HΣn muisti Savijumalattaren sanat. Wicca oli lahjoittanut hΣnelle Savijumalattaren, jotta hΣn ajan tullen seuraisi Soihdunkantajaa.
- Pane pΣΣhΣsi tΣmΣ hilkka! Soihdunkantaja sanoi ja ojensi Amelialle pienen punaisen pΣΣhineen.
- Miksi?
- Se on tunnus.
Soihdunkantaja kΣΣntyi ja astui kevein askelin seinΣn lΣvitse. Amelia seurasi hΣntΣ.
He tulivat meren ΣΣrelle. Aallot vy÷ryivΣt kalliorantaan. Oli y÷, taivas oli tΣhdessΣ, kuuta ei nΣkynyt - oli uudenkuun aika. Tuuli suhisi matalien mΣntyjen ryhmyisissΣ oksissa.