"Ovatko sankarisi likinnä fiktiota?" pisti miettimään fiktiota kirjallisuudessa yleensä. Sitä ei taida olla olemassa, vaan kaikki mitä kirjailija pistää paperille, on todellisuutta, hänen todellisuuttaan. Se kumpuaa hänen elämänkokemuksestaan, hänen muistoistaan, hänen näkemyksestään ja maailmankuvastaan. 'Fiktio' on taiteellinen tulostus hänen todellisuudestaan.
Omassa tuotannossani jopa yksittäiset tapaukset ovat hyvin usein yksi yhteen todellisuutta, koottu palasina puzzleen nimeltä kirja. Tunnetuimpaan sankariini, Susikoira Roihin voi tutustua 'henkilöhistorian' osalta Helena Vehkaojan kirjassa Maankuuluja koiria.
Tämän päivän nuorisoon ja heidän elämäänsä tutustun jatkuvasti 'verkoston' avulla, johon kuuluvat tuttavaperheitten lastenlapset, naapuriston nuori väki - on suorastaan upeaa seurata kavereitten kehittymistä ja nähdä miten pikkulikat puhkeavat kukkaan nuorina neitoina - ja pojantytär Nea kaikkine marsuineen, kaloineen ja ponineen.
Pidän tärkeänä yrittää vaistota mikä nuorten elämässä on aktuellia. Pari vuotta sitten Roi 'haistoi' koulukiusaamisen, viime syksynä huumeongelman (jonka vakavuutta Suomessa ei tajuta vieläkään) ja uusin Susikoira Roi ja pelimies käsittelee rasismia ja ennakkoluuloja. Nuortenkirjan pitää elää ajassa mukana.
Kirjailijan on liki mahdotonta nimetä 'paras' kirjansa. Omalle tekstilleen on pikkuisen sokea - ja jokaiseen teokseen liittyy niin paljon kirjoittamisen tuskaa ja kipua, että toista työtä on vaikea nimetä huonommaksi kuin toinen. Mutta jos minun pitäisi tehdä omista nuortenkirjoistani 'lista', nimeäisin siihen Roi-sarjan lisäksi kaksi teosta: Kamu ja Pako ja kolmanneksi nuorten/aikuisten romaanin Sano minua isäksi. Tiukan paikan tulleen tunkisin listalle vielä urheiluromaanin Siniviiva. Siinä on lätkästä 'kaikki' mitä saattoi saada jääkiekosta kokoon haastattelemalla jokaista nimekästä liigavalmentajaa ja leegiota pelimiehiä. Kipeimmät keskustelut käytiin puoli kahden aikaan yöstä, kun tutut pelimiet soittivat matkalta: "Jomppe, jumalauta, me hävittiin..."
