|
INKA GRANQVIST |
 |
Omenatalo
On omenassa talo,
ja siellä valo.
Kuuluu sisältä hyrinää.
Mitä sisällä on, se jännittää.
Pikkuriikkinen kello käy,
tikitystä ei koskaan näy.
Asuuko talossa etana,
vai Mato Matala?
Luulen, että siellä majailee
joku aivan muu, miltä
muotokin uupuu.
Siis kuka talossa asustaa?
Vastauksen vain sydämestä saa. |
Suru
Kuin pieni lapsi itkien,
juoksen pois vavisten.
Surun siivin lähden lentämään,
mikä sai minut itkemään?
Seuraavana päivänä muistan sen,
sitä kertoa halua en.
Suru minut suunniltaan saa,
huominen ei koskaan saa alkaa |
 |
|
SATU HÄKKINEN |
|
Pelko
Kaukana, monien tuhansien kilometrien päässä
oli maa, jossa eli hirveästi kummituksia.
Ne olivat vitivalkoisia ja ne näyttivät pelottavilta.
Samassa maassa asui myös kilttejä olentoja,
jotka pelkäsivät kummituksia.
Yöllä kummituksilla oli tapana
lähteä katsomaan, ketä pelottelisi. Yleensä
ne valitsivat pienet kiltit keijut,
koska ne pelkäsivät eniten.
Nyt oli vasta aamu ja kummituksilla oli muuta tekemistä.
Ne söivät aamiaista; sammakoita ja homeenmakuista mehua.
Kun ne olivat syöneet, ne rupesivat lukemaan kirjoja.
Kirjat opettivat, kuinka kummitukset
voivat muuttaa keijut kilpikonniksi
tai ravuiksi, jos keijut eivät olleet kummituksille mieliksi.
Päivä hujahti nopeasti ja taas oli ilta.
Nyt oli aika lähteä pelottelukierrokselle, mutta tänään ne eivät löytäneet ketään
uhria. Sen sijaan mörkö seistä tökötti heidän ovensa edessä.
|
|
|
TANJA MOILANEN |
 |
Runo
Oli kerran heppa, jonka nimi oli Neppa.
Se aamulla paukkaa ja aitauksessa laukkaa.
Ja ainoastaan ruokaa haukkaa.
Oli kerran gerbu. Sen nimi oli Lerppu.
Ja kun kotiin ei löytänyt parkaisi
ja ei enää koskaan karkaisi.
Oli kerran rotta. Sen nimi oli Lotta.
Se oli vaalea ja ehkä vähän haalea.
Ja sillä oli hoppu. Nyt se on runon loppu. |
|
| OUTI VALTONEN |
 |
Runo
Tämä on runo, sanojen puro, voin kirjoittaa,
piirtää ja sanoja voin siirtää.
Runossa voi aurinko
paistaa tai lapsi karkkeja maistaa.
Runo voi olla satua tai juoni pelkkkää papua.
Voi kirjoittaa paperille silolle ja nauraa runon ilolle.
|
|
|
MAIJA ÅSTRAND |
 |
Myöhäinen ilta. Lähellä solisee virta.
On hiljaa hautausmaa, nyt aaveet tulla saa.
Nousee täysikuu. Hautausmaalla lojuu luu.
Milloin tulee aamu? Haudan takaa hiipii haamu.
Noidat tanssii nurmikolla. Voi mörköjä varjoissa olla.
Virvatulet hohtaa. Aaveet toisensa kohtaa.
Sitten tulee aamu ja häviää haamu.
Ei enää pelkoa eikä mörön mörköä. |
 | |
